Riikka oli intohimoinen punkmusiikin ystävä, mutta hänellä oli myös lukihäiriö. Hänen tapansa näyttää se oli, noh, hieman ainutlaatuinen.

Kun muut lapset lukevat punkkien bändien nimet sujuvasti, Riikka sai ne usein väärin. Hän saattoi sanoa: ”Rottanokat” sen sijaan ”Ramones” tai ”Sepelöitä” sijasta ”Sex Pistols”. Hän oli vakuuttunut siitä, että bändin nimi oli osa heidän kapinallista charmiaan.

Riikan koulupäivät olivat aina seikkailu. Kun opettaja pyysi häntä lukemaan ääneen luokassa, hän saattoi lukea ”punk” sanan sijasta ”pukn”, ja koko luokka räjähti nauruun. Mutta Riikka ei antanut periksi. Hänellä oli visio, ja hän aikoi toteuttaa sen.

Eräänä päivänä Riikka päätti perustaa oman punkbändin. Hän kutsui sitä ”Lukihäiriön Ässät”. Hänellä oli bändissään kitaristi, joka soitti bassoa, ja rumpali. He harjoittelivat innokkaasti, vaikka Riikka lauloi sanojaan hieman omalla tyylillään. Kappaleiden nimet olivat myös jotain aivan omaa luokkaansa, kuten ”Anarkhia koulussa” ja ”Sekoilu kaduilla”.

Kun Lukihäiriön Ässät esiintyivät ensimmäisen kerran paikallisessa punkklubilla, yleisö oli hämmentynyt mutta samalla lumoutunut. Riikan energinen esiintyminen ja ainutlaatuiset sanoitukset tekivät vaikutuksen, ja yleisö riehaantui. Pian koko kylä tiesi Riikasta ja hänen bändistään.

Niin kuin sanoisi muusikko, jolla on vain yksi ääni ja se menee aina säröön: ”No worries, vaikka elämä heittelisi haasteita kuin tennispalloa sokkotreffeillä, me käännämme ne vahvuuksiksi ja luomme jotain niin ainutlaatuista, että maailma jää sanattomaksi. Riikka ja Lukihäiriön Ässät näytti, miten punkkarityttö lukihäiriöllään voi panna ranttaliksi koko planeetan!”