Oli synkkä ja myrskyinen ilta merellä, ja aallot löivät laivaa kuin vihaiset jättiläiset. Kapteeni John Blackheartin laiva, jota paikalliset merenkulkijat pelkäsivät nimellä ”Paholaisen laiva”, taisteli voimakkaita tuulia vastaan. Laiva oli kolkko näky, musta kuin yö, ja sen purjeet olivat revenneet, palaset liehuivat kuin haamut mastoissa.

Kapteeni Blackheart seisoi kanella, silmät tiukasti naulittuina eteenpäin. Hän oli kuuluisa ja pelätty merirosvo, jonka huhut kertoivat tehneen sopimuksen itse paholaisen kanssa. Hänen laivansa oli aina välttänyt viranomaisten ja muiden merirosvojen kiinni jäämisen, ja monet uskoivat hänen olevan kirottu.

Myrsky raivosi yhä voimakkaampana, ja miehistö oli kiinni työssään, yrittäen pitää laivan pystyssä. Yhtäkkiä taivaalta iski salama, valaisten synkän meren hetkeksi. Ja siinä valossa näkyi jotain karmivaa: merellä kelluva hylky ja sen vierellä haamumainen hahmo.

Kapteeni Blackheart tuijotti kauhuissaan näkemäänsä. Hylky oli vanha laiva, jonka purjeet olivat repeytyneet ja kylki oli haljennut. Hahmo laivan vierellä oli pitkä ja hoikka, puettu tummaan viittaan, ja sen kasvot olivat peitossa varjolla. ”Kuka olet?” huusi Blackheart myrskyn pauhatessa ympärillä.

Hahmo kohotti hitaasti päänsä ja paljasti kalpeat kasvonsa. Ne olivat kuin kuoleman kasvot, silmien ollessa pimeät kuin yö. ”Minä olen se, jonka kanssa teit sopimuksen, John Blackheart”, ääni kuului kuin tuulen kuiskaus.

Kapteeni Blackheartin sydän pysähtyi hetkeksi, kun hän tunnisti äänen. ”Paholainen”, hän henkäisi.

Hahmo nyökkäsi hitaasti. ”Sopimus on tullut maksun aikaan, Blackheart. Olet saanut riistää meriä tarpeeksi pitkään.”

Kapteeni Blackheart yritti paeta perääntymällä, mutta myrsky oli liian voimakas. Hän huomasi olevansa ansassa omassa laivassaan, ja paholaisen hahmo astui lähemmäksi. ”Mitä haluat minulta?” huusi Blackheart.

Paholainen hymyili synkästi. ”Minä haluan sielusi, John Blackheart. Sinulla maksamatta velka merille, ja nyt sen aika on tullut.”