Kotinsa rauhassa istuessaan, Valon Varjo, kuuli yhtäkkiä outoa kolinaa pimeästä ullakolta. Hän kohotti kulmiaan ja huudahti: ”Se on devil!”

Hänen kumppaninsa, lempeämielinen Kuunsäde, juoksi nopeasti hänen luokseen. ”Mikä hätänä?” hän kysyi huolestuneena. Valon Varjo osoitti kohti ullakkoa. ”Kuulin jotain outoa sieltä ylhäältä. Se kuulosti aivan devililtä!”

Kuunsäde hymyili lempeästi ja laski lohduttavasti kätensä Valon Varjon olalle. ”Rakas, et voi pelätä jokaista ääntä pimeässä. Ehkä se oli vain tuulen puuskahdus tai jokin irtautunut esine.”Mutta Valon Varjo ei ollut vakuuttunut. Hänen mielessään vilisi tarinoita pimeyden valtakunnasta ja sen pelottavista asukkaista. Hän tiesi, että vaikka koti saattoi tuntua turvalliselta, pimeys saattoi piillä odottamattomissa paikoissa.

Niinpä Valon Varjo päätti selvittää asian. Hän otti taskulampun käteensä ja rohkeasti lähti kohti ullakkoa. Kuunsäde seurasi häntä varovasti, valmiina tukemaan ja auttamaan.Kun he saapuivat ullakolle ja avasivat oven varovasti, he näkivät, että ”devil” oli vain vanha leluauto, joka oli unohtunut sinne lapsuuden ajoilta. Valon Varjo nauroi helpottuneena ja nosti lelun ylös. ”Katso”, hän sanoi Kuunsäteelle, ”se oli vain vanha leluni. En tiedä, miksi se sai minut säikähtämään niin.”

Kuunsäde hymyili ja tarttui Valon Varjon käteen. ”Se on vain osoitus siitä, että me kaikki voimme joskus pelästyä pimeässä, mutta tärkeintä on muistaa, että meillä on toisemme tukemassa. Yhdessä me voimme selviytyä mistä tahansa.”

Ja niin Valon Varjo ja Kuunsäde palasivat alakertaan, sydämissään lämpö ja turvallisuus, jotka löytyivät vain rakkaudesta ja ystävyydestä. He tiesivät, että oli tärkeää uskaltaa kohdata pelkonsa ja että valo voittaa aina pimeyden.