Eräänä yönä, kun Alfonsine nukkui levottomasti ahtaassa asunnossaan, hän upposi syvälle unien maailmaan. Unessaan hän kulki Wienin kujilla, mutta kaikki ympärillä oli vääristynyttä ja outoa. Kadut mutkittelivat kuin ihmismielen sokkeloissa, ja valaistus loi varjoja, jotka näyttivät piilottelevan salaisuuksia.

Alfonsine tiesi olevansa unessa, mutta hän ei voinut vastustaa uteliaisuuttaan. Hän jatkoi kävelyään, kunnes saapui vanhan kirjaston eteen. Kirjasto oli täynnä pölyisiä kirjoja ja näytti olevan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Alfonsine astui sisään, ja siellä hän näki unensa odottavan häntä.

Kirjaston perällä istui vanha mies, jonka kasvojenpiirteet muistuttivat Sigmund Freudia. Hänellä oli parta ja lasit, ja hän näytti odottavan jotakuta. Alfonsine tunsi olevansa sekä hämmentynyt että innoissaan. Hän lähestyi vanhaa miestä ja kysyi, oliko hän todella Freud.

Mies nyökkäsi ja sanoi: ”Olen unesi opas, Alfonsine. Freudin maailma avautuu unissa, ja täällä voit tutkia syvyyksiä, joita et ehkä pysty tavoittamaan valveilla ollessasi.”

Alfonsine istuutui viereen, ja he alkoivat tutkia kirjoja yhdessä. Kirjat sisälsivät unien saloja, oireiden tulkintaa ja kuvien merkityksiä. Alfonsine uppoutui tähän unen kirjastoon ja oppi ymmärtämään, miten mieli piilottaa tunteitaan ja toiveitaan symbolien taakse.

Ajan kuluessa Alfonsine alkoi ymmärtää, että hänen omat unensa heijastivat hänen syvintä itseään. Hän oppi tarkastelemaan oireitaan ja uniaan kuin peilejä, jotka paljastivat piilotettuja totuuksia.