Tulitukka ei ole ihan perus tallaaja. Hän kävelee kaduilla kuin olisi matkalla löytöretkelle, ja mikäs siinä, kun seikkailun kutsu soi sydämessä niin kovaa, että linnutkin alkavat kuunnella.

Kun hän sattuu astumaan vanhan kujan pimeyteen, sen kuuluisi olla pelottavaa, mutta ei Tulitukalle. Hänellä syttyy lamput silmissä, niin kuin olisi vihdoin löytänyt kadonneen kaukosäätimen. Ympärillä kohoaa rakennuksia, joiden seinillä on niin paljon tarinoita, että ne voisivat kirjoittaa oman bestsellerinsä.

Kun hän etenee, hän kuulee kuiskauksen kutsuvan, ikään kuin aukiolla odottaisi ilmainen jäätelökone. Ei siinä auta kuin mennä katsomaan, ja niin hän saapuu aukiolle, jossa puut kuiskivat ja kukat tervehtivät häntä kuin pitkään kadoksissa ollutta serkkua.

Keskellä aukiota loistaa suihkulähde kuin mikäkin julkkis punaisella matolla. Tulitukka tietää, että tässä seikkailu alkaa, ja hän tuntee sen vatsassaan kuin ämpärillisen leppäkerttuperhosia.

Kun hän koskettaa suihkulähteen vettä, se tuntuu viileältä kuin mummolan jätski. Ja sitten hän näkee sen – suihkulähteen pohjalla loistaa kirkas kivi, joka hohtaa kuin seuraavan vuoden trendiväri.

Tulitukka tietää, että tämä on hänen hetkensä. Hän nappaa kiven ja tuntee sen voiman virtaavan läpi koko kroppansa kuin vihaisen virtahevon kautta. Hänen seikkailunsa vasta alkaa, mutta hän on valmiina kaikkeen, mitä se tuo tullessaan – vaikka se olisi maailmanlaajuinen sateenkaarimittari!