Kun yöt alkoivat hohtaa kultaa, luulin ensin, että naapurin Kultsi oli taas karannut ja leikkinyt taivaanvalojen kanssa. Se oli niin kirkasta ja kaunista, että olisin voinut vannoa nähneeni pienen kultaisen koiran juoksevan pilvien päällä.

Mutta kun tarkemmin katsoin, tajusin, ettei kyse ollutkaan lemmikistä naapurin pihalta. Se oli luonnon oma taikatemppu, joka sai yöt näyttämään taianomaisilta. Kuu nousi horisontista ja valaisi maiseman kultaisella valollaan. Tähdet tuikkivat taivaalla kuin timantit, ja yötuuli humisi hiljaa meren pintaa.

Kultaiset hetket yön pimeydessä saivat minut unohtamaan arjen huolet ja antautumaan hetken kauneudelle. Tuntui kuin koko maailma olisi peitetty kullalla, ja kaikki murheet haihtuivat hetkeksi unohduksiin.

Oli kuin yöt olisivat muuttuneet taianomaisiksi hetkiksi, jolloin arki sai väistyä ja mieli sai levätä. Ehkä naapurin Kultsi olikin jossain siellä ylhäällä, tähtien keskellä, muistuttamassa meitä siitä, kuinka kaunis maailma voi olla.